Naisen kruunu

 Tositarina. 

Ystäväni on aivan mahdoton tapaus monessakin mielessä. Mutta eräs hänen mahdottomuuksistaan on tukka. Voi jestas, miten paljon hänen hiustensa puolesta on taisteltu ja itketty. Ystäväni mielestä tukka on aina tosi huonosti, vaikka sitä olisi miten puleerattu ja käsitelty.

Vietämme vappua ja suunnittelemme yökerhoon lähtöä. Mutta koska olemme menossa ihmisten ilmoille pitää tietysti tukka laittaa! Ystävä istuu peilin edessä kovin kärsineen näköisenä. Myös minä olen hengessä mukana, mukana kärsimyksessä. Tiedän jo mikä show on tulossa. Hiustensuoristaja kuumenee. Olemme valmiina koitokseen. 

Laite suoristaa jo ennestään suoria kutreja. Höyry nousee. Tukka on kiiltävän suora ja mielestäni juuri sellainen, mitä voi odottaa, kun se on suoristettu. Tässä vaiheessa hyvä ystävä ymmärtää huudahtaa: ”Jestas kun tuli  hyvä! Oot nätti! Nyt vaan takki päälle ja bilettämään!”

Mutta asia ei ole ihan näin yksinkertainen. Ystävä näyttää tuskaiselta ja miettii, että on kovin lattean näköinen nyt. Ei voi lirutukalla lähteä. Minua hikoiluttaa, vaikka arvasin, että näin helpolla ei juhlakampaus synny. Ei hätää. Lattean lopputuloksen voi pelastaa, vetäisemällä sen ylvääksi  nutturaksi!

Siispä alkaa mielivaltainen tupeeraus. Vaivalla suoristettu ja käristetty tukkasysteemi muuttuu silmieni edessä takkuiseksi puuhkaksi. Ja ajattelen: ”Voi hyvä jumala, anna tämän nutturan nyt onnistua”. Tuuhea pampula alkaa muodostua, kera tuskaisten huokauksien. Wellaflex suhahtelee, kun nuttura kiinnitetään tarkasti kohdilleen. Tämä on tarkkaa hommaa!

”Onkohan tämä hyvä”, ystävä kysyy.

”Aivan mahtava. Edellisessä kampauksessakaan ei ollut vikaa. Nytkö voidaan mennä?”, vastaan.

Tässä ei auta minkäänlainen psykologinen tukkasodankäynti. Ystävä näyttää ahdistuneelta ja toteaa, että nuttura on pilalla. Myös minä alan ahdistumaan. Kaksi kampausta tehty ja ei hyvä. Miten tästä selvitään? Lopulta takutettua nutturatukkaa jälleen suoristetaan. Ja siispä ystäväni istuu yökerhossa turvallisesti pipo päässä.

Tätä samaa ongelmaista päätä olen minäkin joskus joutunut laittamaan. Olen kädet vapisten liimannut hiuslisäkkeitä takaraivoon suorastaan kauhunvallassa. Mitä jos mokaan? Se olisi paha paikka, koska tukka on pyhä. Naisen kruunu, kuten sanotaan. Vapisevia käsiä ja hermoilevaa mieltäni ei auta, kun kuulen lauseen ”Katso, ettei ne lisäkkeet mee vinoon. Ja katso, että tulee tuuhea tulos. Laita ne myös niin, ettei näytä, että olis lisäkkeitä”. Paineensietokykyni on heikko ja tässä tilanteessa olen aivan hermoraunio.

Tätä tukkaa on toisinaan hetken mielijohteesta leikelty omakätisesti, tylsillä saksilla. On hälytetty ammattikampaajaa hätiin, kun katastrofi on valunut käsistä itkun partaalle. Pelastettu tukka on pidennetty ja saksittu jälleen. Värit ja mallit ovat vaihtuneet, mutta ongelmat ovat pysyneet. Tukka on aina vähän paska. Ai niin, kerran hullu ystäväni lykkäsi minulle hiustenajelulaitteen käteen. Hän halusi trendikkään sivukaljun! 

”Tuota niin, ootko ihan varma? Jos ajan, en voi liimata lattialla olevaa tukkaa sun päähän takaisin kiinni?”, totean aivan kauhunvallassa.

Ajan häneltä puolet päästä sängeksi vähintäänkin sekavassa mielentilassa. Tilanne on absurdi. Tukkaa ei ole kuulemma koskaan tarpeeksi, ja nyt se silti pitää ajaa puoliksi pois. Tekee mieli kysyä, että onko muistanut ottaa lääkkeet viimeaikoina? 

Sänki ilahduttaa ystävää ja minä huokaisen helpotuksesta. Kukaan ei itke katkeria kyyneliä. Toki tämänkin hiustyylin kanssa alkaa hankaluudet. Sitä on niin vaikea laittaa, mutta se onkin jo sitten tarina erikseen.

Mikään määrä tuuheutta, kiiltävyyttä ja pituutta ei ole tarpeeksi. Tukka on aina ja ikuisesti ihan paska, vaikka siitä puuttuisi puolet. 

 

 

Kuva: Terve.fi