Teehetki

 Tositarina.

Mielestäni elämäni erikoisimmat tilanteet ovat tapahtuneet alkoholin nauttimisen myötä. Ja niitä tilanteita riittää. Tässä yksi eriskummallinen tarina.

Baari-ilta venähti tietysti tappiin asti, ja olin kotosalla aamuyöllä klo 4. Ex-ukkoni oli kadonnut tapansa mukaan teille tietämättömille ja olin kovin tylsistynyt. Youtube on viihdyttävä aamun pikkutunneilla, mutta harmi vain, se ei osaa puhua. Kaipaan jutteluseuraa laskuhumalassani!

Postiluukku käy. Ja minä ampaisen paikalle ja avaan oven. Oven takana on hämmentynyt aamulehdenjakaja. Koska tahdon jutteluseuraa, ehdotan lehdenjakajalle teetä!

Minä: On kauhean tylsää, ja tekee mieli jutella. Tuutko istumaan kanssani, jos keitän teetä?

 

Lehdenjakaja: Ai. No siis, kyllähän mä kai voisin. 

 

Minä: Mahtavaa! Saat valita teelaadun! On kuule monta erilaista! Otatko normaalia vai jotain erikoisteetä? Vaniljatee on hyvää mun mielestä.

Olen aivan tohkeissani tilanteesta. En suinkaan kuvitellut, että saisin kuin taivaanlahjana juttuseuraa. Kuinka monella ihmisellä käy kello 4 aamulla lehdenjakaja teehetkellä?

Mikro hurisee. Vesi lämpenee. Teepussia uitetaan kupissa. Pian alkaa lehdenjakajan painajainen.

Minä: Voi voi, kuule. Mun ukko on kadonnu, vaikka en sitä toisaalta kotiin kaipaakkaan. Mulla on kuule aika paska ukko. 

Lehdenjakaja: Aijaa. Ei ole kovin hyvä juttu.

Minä: No niinpä! Kuka nyt paskaa ukkoa jaksaisi? Onko tee hyvä?

Lehdenjakaja: On tosi hyvä tee. Niin, ei paskaa ukkoa kukaan jaksa. Kivan näköinen koti on teillä. 

Minä: Paska koti ja paska elämä! Ja ukko vasta paska onkin!

Lehdenjakaja juo kiltisti hiljakseen teetä ja kuuntelee. Se on kovin vähäsanainen, joka johtunee siitä, että minä silmät lupsuen marmatan hänelle koko elämäni. Papatukseni välissä muistan kiitellä lehdenjakajaa, että onpa kiva kun teelle tulit. 

Lehdenjakaja kiittää teestä ja kertoo, että loput lehdet olisi jaettava. Alkaa heti masentaa, ja tarjoan toista teekupposta. Minä tahtoisin jutustella!

Mutta lehdenjakaja haluaa tehdä työnsä ja on luultavasti puhkeamaisillaan korvaverenvuotoon. Kuka jaksaa kuunnella aamulla kello 4 humalaista höpisijää? Lehdenjakaja jaksoi. Hän teki virheen. Ei ehkä niin kovin rentouttava teehetki?

Aamulla pääni on selvä ja nolottaa ja naurattaa samanaikaisesti. Oliko unta vain? Ei. Todistusaineisto on tiskipöydällä. Siellä on teekuppi. 

PS: Jos ihmettelitte miten tämä tarina voi olla totta, niin tässä vielä selitys: Lehdenjakaja oli ehkäpä intialainen. Ja kuten tiedämme, tietyissä kulttuureissa suhtaudutaan asioihin avomielisemmin. Kuten aamuyön humalaisiin teekutsuihin. Jos lehdenjakaja olisi ollut suomalainen, teehetkeä ei olisi luultavasti syntynyt. 

 

Jos lehdenjakajan nimi olisi ollut Mikko, se olisi luultavasti vain paennut paikalta ja ajatellut "Jestas miten mielenvikainen äijä!"

 

 

 

Kuva:Freepik.com

Naisen kruunu

 Tositarina. 

Ystäväni on aivan mahdoton tapaus monessakin mielessä. Mutta eräs hänen mahdottomuuksistaan on tukka. Voi jestas, miten paljon hänen hiustensa puolesta on taisteltu ja itketty. Ystäväni mielestä tukka on aina tosi huonosti, vaikka sitä olisi miten puleerattu ja käsitelty.

Vietämme vappua ja suunnittelemme yökerhoon lähtöä. Mutta koska olemme menossa ihmisten ilmoille pitää tietysti tukka laittaa! Ystävä istuu peilin edessä kovin kärsineen näköisenä. Myös minä olen hengessä mukana, mukana kärsimyksessä. Tiedän jo mikä show on tulossa. Hiustensuoristaja kuumenee. Olemme valmiina koitokseen. 

Laite suoristaa jo ennestään suoria kutreja. Höyry nousee. Tukka on kiiltävän suora ja mielestäni juuri sellainen, mitä voi odottaa, kun se on suoristettu. Tässä vaiheessa hyvä ystävä ymmärtää huudahtaa: ”Jestas kun tuli  hyvä! Oot nätti! Nyt vaan takki päälle ja bilettämään!”

Mutta asia ei ole ihan näin yksinkertainen. Ystävä näyttää tuskaiselta ja miettii, että on kovin lattean näköinen nyt. Ei voi lirutukalla lähteä. Minua hikoiluttaa, vaikka arvasin, että näin helpolla ei juhlakampaus synny. Ei hätää. Lattean lopputuloksen voi pelastaa, vetäisemällä sen ylvääksi  nutturaksi!

Siispä alkaa mielivaltainen tupeeraus. Vaivalla suoristettu ja käristetty tukkasysteemi muuttuu silmieni edessä takkuiseksi puuhkaksi. Ja ajattelen: ”Voi hyvä jumala, anna tämän nutturan nyt onnistua”. Tuuhea pampula alkaa muodostua, kera tuskaisten huokauksien. Wellaflex suhahtelee, kun nuttura kiinnitetään tarkasti kohdilleen. Tämä on tarkkaa hommaa!

”Onkohan tämä hyvä”, ystävä kysyy.

”Aivan mahtava. Edellisessä kampauksessakaan ei ollut vikaa. Nytkö voidaan mennä?”, vastaan.

Tässä ei auta minkäänlainen psykologinen tukkasodankäynti. Ystävä näyttää ahdistuneelta ja toteaa, että nuttura on pilalla. Myös minä alan ahdistumaan. Kaksi kampausta tehty ja ei hyvä. Miten tästä selvitään? Lopulta takutettua nutturatukkaa jälleen suoristetaan. Ja siispä ystäväni istuu yökerhossa turvallisesti pipo päässä.

Tätä samaa ongelmaista päätä olen minäkin joskus joutunut laittamaan. Olen kädet vapisten liimannut hiuslisäkkeitä takaraivoon suorastaan kauhunvallassa. Mitä jos mokaan? Se olisi paha paikka, koska tukka on pyhä. Naisen kruunu, kuten sanotaan. Vapisevia käsiä ja hermoilevaa mieltäni ei auta, kun kuulen lauseen ”Katso, ettei ne lisäkkeet mee vinoon. Ja katso, että tulee tuuhea tulos. Laita ne myös niin, ettei näytä, että olis lisäkkeitä”. Paineensietokykyni on heikko ja tässä tilanteessa olen aivan hermoraunio.

Tätä tukkaa on toisinaan hetken mielijohteesta leikelty omakätisesti, tylsillä saksilla. On hälytetty ammattikampaajaa hätiin, kun katastrofi on valunut käsistä itkun partaalle. Pelastettu tukka on pidennetty ja saksittu jälleen. Värit ja mallit ovat vaihtuneet, mutta ongelmat ovat pysyneet. Tukka on aina vähän paska. Ai niin, kerran hullu ystäväni lykkäsi minulle hiustenajelulaitteen käteen. Hän halusi trendikkään sivukaljun! 

”Tuota niin, ootko ihan varma? Jos ajan, en voi liimata lattialla olevaa tukkaa sun päähän takaisin kiinni?”, totean aivan kauhunvallassa.

Ajan häneltä puolet päästä sängeksi vähintäänkin sekavassa mielentilassa. Tilanne on absurdi. Tukkaa ei ole kuulemma koskaan tarpeeksi, ja nyt se silti pitää ajaa puoliksi pois. Tekee mieli kysyä, että onko muistanut ottaa lääkkeet viimeaikoina? 

Sänki ilahduttaa ystävää ja minä huokaisen helpotuksesta. Kukaan ei itke katkeria kyyneliä. Toki tämänkin hiustyylin kanssa alkaa hankaluudet. Sitä on niin vaikea laittaa, mutta se onkin jo sitten tarina erikseen.

Mikään määrä tuuheutta, kiiltävyyttä ja pituutta ei ole tarpeeksi. Tukka on aina ja ikuisesti ihan paska, vaikka siitä puuttuisi puolet. 

 

 

Kuva: Terve.fi

Rekkalesbo

True story.

Naiset ovat mielestäni aika vaikeaa sakkia. Ei väliä, onko hetero, lesbo, bi, vai muunsukupuolinen nainen. En ole varma mitä muunsukupuolinen  nainen tarkoittaa käytännössä. Mutta kai sellaisiakin on? Nykyään, kun ollaan ihmisoletettuja, muumeja ja mörköjä. En ole enää varma mistään.

Lesbot ovat silti mielestäni erittäin hankala ryhmä. Siis homojen lisäksi.

Tunnen rekkalesboja, femmejä ja sellaisia, jotka eivät oikein maastoudu mihinkään genreen. Rekkikset ovat vaikeimpia. Kaikki muut lesbonaiset muuten vaan vaikeita. Kuten naiset siis aina ovat. Miehet eivät ole vaikeita. Ei suinkaan, ei koskaan!

Puhutaan siis rekkalesboista. Rekkiksellä on usein miehinen olemus, vailla naisellista herkkyyttä. Kalju pää, tai sitten siilitukka. Tai sitten vääpelitukka. Mutta ei, rekkis ei pidä Pamela Andersson-kutreja. Se ei sovi. Rekkis myös mölyää lujaa. Nauraa esim. epä-naisellisesti hekottaen. Rekkiksellä et voi nähdä punaista huulipunaa, etkä sävyyn sopivaa kynsilakkaa. Rekkiksellä ei yleensä edes ole kynsiä mitä maalata. 

Rekkis on sellainen tyyppi, että se yllättää. Vaikka kesken baari-illan. Ole varuillasi! Se voi yht’ äkkiä paiskata selkään kämmennellä ja kertoa ”Vittu sä oot hyvä tyyppi!”. Kiva, mutta ei sillai, jos etuhampaat kolahtavat oluttuoppiisi liian rajun lätkäisyn myötä. Rekkis ei myöskään reagoi kommentteihin, jos pyytää rauhoittumaan. Rekkis innostuu ja möykkää vielä kovemmin ja saattaa jopa ehdottaa kädenvääntöä!

Hyvä ystäväni on rekkis ja täysin mahdoton. Kerroin hänelle kerran,  että "sulle sopii ripsiväri". Muistelin hänen sitä kerran käyttäneen. Nauraa paljon ja kertoo, että ihan akkojen hommaa sellainen ripsivärijuttu. Hämmentää. Ystävälläni on tietääkseni pimpsloora ja selkeästi isot rinnat. Mutta, ai niin. Ei saa enää nykyään ketään määritellä. Ehkä rekkis-ystäväni on joku muu? Muu-muu?

Rekkis-ystävä on rakas ja syvällinen. Mutta riehuu kännissä. Hermot menee kun se kaataa vitriinit. Olen kuulemma herkkä homopoika, kun hänelle semmosesta turhasta nalkutan. En tiedä mitä ajatella? Herkkä homopoika siinä katselee miten irtaimisto on lattialla levällään. Rekkis kietaisee vähän lisää pink-shotteja ja hohottaa. Se tahtoo kuunnella Heavymetallia. Ahdistaa vähän. Ystävä on mahdoton. Jos lakkaan sen kynnet väkisin, se rauhoittuu? Ystäväni on silti ihan mahdottoman rakas 😄

Rekkis on miltei aina samasta muotista tehty. Eräskin on sellainen mohikaani-tukkainen. Ei kovin kaunis. Ei voi olla varma onko mies vai nainen, mutta sillähän ei ole enää siis nykyään merkitystä. Olkaamme sukupuolettomia muumeja, ei tarvi miettiä. Mohikaani-rekkis on hauska. Hyvä ja hauska luonne, mutta armoton lumppu. Rehvastelee, että monet pimpit ovat nämä sormet läpi käyneet. Sitten nauraa päälle sikaisesti. Aikoo kuulemma pimpsaa vielä lisää saada. Vastaukseni on, ”Aijaa”. Ja hymyilen. Ääneen en mitään sano, mutta mietin. Miten paljon mohikaani-rekkis mahtaa siis lumputa? Näen sen kerran Prismassa. Raksavaattet päällä. Ei tukkaa tällä kertaa. Rietas ilme. Onkohan taas lunttuillut rakennustyömaalla? Heipat vaihdetaan ja musta tuntuu, että ilme on nasty, kuin juuri saaneella. Ei siis mulla vaan tällä raksamuijalla.

Kerran mä juttelen yhden random lesbon kanssa. Mietin, että juku, se on nainen, ja ei näytä yhtään siltä. Taaskin mukava ja jumalattoman isorintainen. Jutellaan oikeastaan koko maailmasta. Tullaan hyvin toimeen ja kemiat kohtaavat. Lissu on hänen nimi ja se kertoo näkemyksiään rakastamisen vaikeudesta, josta otan heti koppia. Raskaan puheenaiheen jälkeen ollaan hetki hiljaa.

Sitten Lissu katkaisee hiljaisuuden ja kertoo, että hän on metsuri. Lissun vahvoja hartioita ja käsivarsia katsoessa totean: "Voin vain kuvitella”. Ja mietin herkkäsieluisen, rakkautta miettivän Lissun metsässä. Saatanan puu, nyt mä sut niitän. Lissun olemukseen sopii moottorisaha, kuin ihmiselle nenä päähän.

Että tässä ei aivan tyystin leimata tiettyä ihmisjoukkoa, niin bonustarina:

Siro tyttö on 165-cm. Tiimalasivartalo. Huomattavan isot tissit yhdistettynä litteään vatsaan ja upeaan lantioon. Vaaleat runsaat hiukset. Ripset ovat niin pitkät, että ne aiheuttavat ilmavirtaa räpsyttäessä. Sanoinko jotain niistä Anderssonin Pameloista?

Heli on vanha ystäväni, jonka tapaan vuosien jälkeen. Heli on tosi näyttävä nuori nainen. Sellainen Playboy-akka. Tyylikkäästi mietitty huulimeikki paljastaa valkaistut hampaat. Punatut huulet kertovat: ”Hyvää kuuluu. Vaikeaa on ollu aiemmin. Mä olen muuten lesbo nykyään”.

Tarina jatkuisi, mutta tiivistelmä: 

”Miten sä voit olla muka lesbo?”

”Miksen voi olla?”

”Oot tommonen megakuuma, et aja kuorma-autoa tai oo metsuri. Sulla on huulipunaaki ja tommonen lutkatukka. Ja näköjään ranskalainen manikyyri. Ei voi olla silloin lesbo”

*naurua*

”Ei kaikki oo semmosia roskakuskeja, joilla on lippis väärinpäin päässä  ja kynnenaluset täynnä paskaa”

* lisää naurua*

Halataan Helin kanssa ja se kertoo, että "Ethän säkään näytä sekavalta transulta, mitä kovin usein homot on. Oot tommonen kuumis". Heli lähtee sitten. Huikkaa perään, että toivottavasti hänelle lohkeaa pimpsaa. 

Näytän peukkua perään. Eiköhän lohkea. Jos Pamela Anderssonilta näyttää, niin kyllä silloin ainakin jotain lohkeaa.

 

Kuva: Perhonjokilaakso.fi

 

Yliluonnollista!

Tosijuttuja.

Ihan pienestä asti minua on kiinnostanut kaikki yliluonnollinen. En tiedä mikä siinä on? Sen lisäksi, että piirtelin dinosauruksia ja opiskelin niiden olemuksia (triceratops oli lempparini dinosauruksista) tykkäsin lainata kirjastosta kaikkea okkultista kirjallisuutta. Liekkö kotoa peritty ominaisuus?

Meillähän oli kirjahyllyt täynnä Mystiikan maailma- kirjoja ja siihen liittyvää. Äitikin tykkäsi  hömpöttää Tarot-korttien kanssa. 

Noidan käsikirja oli jännittävä opus. Luin sen aikoinaan varmaan 10 kertaa. Asiaa ei auttanut fiksaationi Ryhmä-X sarjakuviin. Muistan miten yritin kiihkeästi liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla. En koskaan onnistunut. Onko noloa myöntää, että 18-vuotiaana yritin tehdä sadeloitsua? Luin netistä, että jos oikein yrittää se onnistuu! Katsoin yksiöni pihamaalta taivasta ja totesin, että poutasää on ja pysyy.  Ei tullut sadekuuroa 😃

En ole koskaan nähnyt avaruusolentoja, mutta ystäväni kertoi nähneensä. Oli kuulemma metsässä ja humanoidi loisti vihreää valoa. En tiedä uskoisinko? Miksi ne aina loistavat vihreää valoa? Pieniä vihreitä miehiä… Ja niinhän se eksäkin laittoi Kreikkaan viestiä, että nyt on maailman kirjat sekaisin. Oli nähnyt avaruusaluksen, josta nousi säteitä taivaalle. Vai niin. Maailmankirjat sekaisin tai sitten kyseinen ihminen on itse sekaisin. En tiedä.

Kerran ysärillä näin kuolleen naapurini rappukäytävässä. Laskeutui portaita alas. Tilanne oli hyytävä. Selitin asian itselleni, että on oltava kaksoisveli joka kävi kuolinpesällä. Kuulin sitten, että ei sillä ollut sisaruksia ollenkaan. Hämmentävä juttu, joka on jäänyt mieleen. En tiedä selitystä. T'ämä juttu vaivaa mun mieltäni vielä tänäkin päivänä.

Kaikenlaiset noitasarjat ovat aina innostaneet. Siskoni on noita- oli järisyttävän hyvä. Aina olen takaraivoissani miettinyt, miten mukavaa olisi osata taikoa. Taikoisin heti itselleni muhkean pankkitilin ja uimarin kropan. Niin ja talon paratiisisaarelle! 

Asunnossani on tapahtunut kummallisuuksia. Valot ovat syttyneet itsekseen päälle yöllä. Keittiössä on myös luonnottoman suuri käden jälki, jonka voi nähdä tietyssä valossa. En ole raaskinut pyyhkiä jälkeä pois, koska sillä on viihdearvoa. Aina sitä kaikki ovat kauhistelleet ja sovittaneet omaa kättään viereen. Ovat todenneet, että on pelottavan suuri käsi täällä keittiötä lääppinyt. Tykkään värittää tarinaa siten, että asunnossani asuu random demoni. Ties vaikka asuisikin.

Ystäväni kertoi tuttavaperheestään. Asuvat omakotitalossa ja siellä aina tapahtuu outoja. Kengät siirtyvät huomaamatta eteisestä keittiöön leivinuunin eteen. Myös yläkerrasta kuuluu askelia. Eräs meedion taitoja omaava oli kertonut, että hän aistii talossa vanhan naisen hengen. Aika jännittävää (ja ahdistavaa).

Edesmennyt pupuni oli myös toisinaan pelottava. Joskus yömyöhällä se saattoi istua jököttää sohvan vieressä ja tuijottaa pimeään eteiseen. Samalla se paukutti jalkaa. Ei siellä mitään ollut. Eihän? Puput paukuttaa jalkaa kun ne kokee olonsa uhatuksi. Varoitusääni. Sanoinkin usein pupuselleni, että älä viitti olla tuollanen, mua alkaa ahdistaa! Mitä lie kummituksia siellä eteisessä oli?

 

Oletko sä kokenut outoja juttuja? Jaa kokemuksesi kommenttikentässä! 👹

 

 

Kuva: Suomalainenkirjakauppa

 

Jumalainen verkostomarkkinointi

Tosijuttu.

 

Muistan miten ysärillä Äitini innostui verkostomarkkinoinnista. Yks kaks, meillä oli huusholli täynnä laatikoittain paistinlastoja! Niitä oli punaisia, sinisiä ja mustia. Ja ne olivat parempia, kuin muut paistinlastat. Niin piti sanoa, kun niitä kauppasi. Mutta näiden paistinlastojen paremmuudelle ei ollut olemassa mitään loogista selitettä. Itseasiassa, ne olivat huonoja. Kauhean jäykkiä, sellaisia epätaipuisia. Eivätkä ne kauheasti kauppaa tehneet. Ei. Äitini ei rikastunut paistinlastakauppiaana.

Kerran naapurimme Tuula tuli kylään poikansa Jari-Pekan kanssa. Jari-Pekka oli pahalla tuulella ja tinttaili. Äiti sanoi, että jos lukisit vaikka aikasi kuluksi poikani ”Ryhmä-Äxiä”. Tuulan naama taipui uskomattomaan ilmeeseen. 

”Mitä ihmeen ryhmäseksiä?!" Tuula kaakatti suureen ääneen. Tuula kuuli siis väärin. Ja kyllä naurettiin, kun Äiti oikaisi väärinkäsityksen. Mutanteista kertovia sarjakuvia, ei sentään mitään Jalluja ja Kalleja. Ja Lolloja. 

Väärinkäsityksen päätteeksi Äitini kauppasi naapurillemme tätä mahtavaa, mieletöntä paistinlastaa. 

Tuula kertoi, että ei tarvitse oikeastaan uutta paistinlastaa. Äiti osasi myydä ja kertoi, että lasta on ainutlaatuinen. Taivutti sitä Tuulan naaman edessä ja kertoi, ”Katso miten taipuisa tämä on! Tällä kuule kääntää pannulla letun näppärästi”. 

Tuula osti paistinlastan. Luultavasti ihan vain mieliksi. On hyvä säilyttää naapurisopu. 

Äiti ei suinkaan lannistunut huonosti sujuvasta paistinlastakaupasta. Ehei. Kohta meillä oli kotona kolme laatikollista hierontapalloja! Ja värikkäitä olivat. Punaisia, sinisiä ja vihreitä. Iso pallo jossa oli typerä hymiönaama. Isosta pallosta lähti kolme pienempää palloa, joilla sitten voisi hieroa. Niitä ei tainnut kukaan ostaa.

Swipe nimisiä puhdistusaineitakin meillä oli. Niitä ei äiti myynyt vaan osti toiselta verkostomarkkinoitiperkeleeltä. Swipet olivat tietysti ”parempia kuin kaupan puhdistusaineet”. Ja kaupustelun kohteeksi joutunut uhri tietysti uskoi. Tulee muka puhtaampaa. Höpsistäkeikkaa. Tuskin tuli parempaa jälkeä, kuin lähikaupan Pirkka-merkin yleispuhdistusaineellakaan. Mutta silti Swipea piti olla, koska mielettömän hyvä puhdistusaine.

Siskoni meni aikoinaan pois tolaltaan Partylite-kynttilöistä. Jestas sitä hysterian määrää. Ja jestas miten sillä koti pursusi niitä ylihinnoiteltuja kynttilöitä. Tästä kerran mainitsin, että ruokottoman hintaisia ovat. Sain vastaukseksi, että ne ovat parempia kuin muut kynttilät. Kun kysyin, että mikä tekee niistä parempia, sain vastauksen. ”Ne vaan on”. Vai niin? En hyväksy näin leväperäistä vastausta. Pitää olla perusteet!

Kerrankin istuttiin luonani iltaa. Tuli napinaa, että mitäs kynttilöitä nämä on mitä poltat? Vastaus ei miellyttänyt. Sisko puhalsi ne sammuksiin ja kertoi, että piipahtaa kotona hakemassa ”Parempia kynttilöitä”. Niin se tekikin. Siinä me sitten istuttiin kalliimpien ja parempien kynttilöiden valossa. Oli oikein sellainen ”Bättre folk” olo heti. No ei ollut, mutta siskon mielenrauha oli tärkeä saavuttaa. En koskaan muuten suostunut ostamaan niitä järjettömän hintaisia kynttilöitä, mutta moni muu taisi ostaa. Koska parempi kynttilä toki.

Ystäväni äiti Tarja kauppasi aikoinaan Avonia. Tämä on se amerikkalainen kosmetiikkasarja. 

Minäkin ostin Avonia silloin. Suihkugeelejä ja naamarasvoja. Avonilta tuli myös innovatiivinen, rasvakudosta poistava geelivoide. Minäkin ostin tätä ”läskirasvaa”. En uskonut juurikaan tuotteeseen. Kerroin sen Tarjallekin. Tarja tiesi sanoa, ”Että kyllä se toimii, jos käyttää säännöllisesti”

Ei muuten toiminut. Ihmisestä ei voi läskiä poistaa nahkaansa voitelemalla. Uskokaa nyt taivaan tähden, se ei käy niin helpolla!  Läski irtoaa vain kärsimällä ja pullatiskien ohi kävelemällä.

Kaiken maailman kippoja ja kuppeja ihmiset kauppaa. Ja sehän on niin, että ”Juuri tällä kulholla, sun pullataikinasta tulee tavallista parempaa”. Niin. Ihan varmasti se on niin.

Kerran eräs ihminen lähestyi viestitse ja uteli, että kiinnostaako lisätienesti? Ihan varmasti kiinnostaa, jos kerrot tarkemmin! Mutta ei. Pitäisi tavata, niin aihe kerrotaan tarkemmin. Tähän täkyyn en tartu. Tiedän jo. Pitäisi verkostomarkkinoida joko laihduttavaa ihmepilleriä, tukkaa tuuheuttavaa hiusnestettä tai sitten kallista jalkakylpylaitetta, jonka erikoissäädetyt elektrodit poistavat ei toivotut ihokarvat, sekä mielenterveysongelmat.  Jalkakylpylaite myös luonnollisesti kadottaa pois ikävät mahamakkarat. Jos siis muistat käyttää laitetta säännöllisesti.

Ei kiitos!

 

 

Kuva: tupperware.fi