Pohdiskelua.
Olen matkustellut jonkin verran elämäni aikana. Voisi kai sanoa, että aika paljonkin on tullut matkoja tehtyä. Reissut ovat tietysti kivoja. Saa elämyksiä ja näkee erilaisia kulttuureja. Sanotaan, että matkailu avartaa. Allekirjoitan tämän ihan heti.
Riippuu ihmisestä ja luonteesta mihin asioihin matkoilla ollessa kiinnittää huomionsa. Minä kiinnitän huomioni järjettömän upeaan luontoon. Se on niin erilaista, kuin koto-Suomessa. Arkkitehtuuri on ehdottomasti kiinnostavaa. Rakastan katsella Kreikassa värikkäitä taloja, jotka toisinaan ovat vailla värejä. Sellaisia sokerikuutioita. Ne näyttää kauniilta vasten turkoosia välimereä.
Erilaiset kulttuurit kiehtovat minua. On mielenkiintoista nähdä ja kokea ihmisiä toisella puolella maapalloa. Ja joka ikinen kerta tämä vähän hämmästyttää minua.
Muutaman ensimmäisen matkani jälkeen ymmärsin jotain. Nallekarkit eivät mene tasan. Olen valittajaluonne ja tykkään etsiä elämästäni epäkohtia, jotka eivät minua tyydytä. Thaimaassa menin itseeni syvälle ja ajattelin asioita syvällisemmin.
Vanhempi nainen pesee kasvonsa viemärivedellä ja kulauttaa sitä myös suuhunsa. Otaksun hänen olevan erittäin köyhä, ehkä myöskin koditon. En ole ennen nähnyt tällaista. Jos ei lasketa mukaan mukavasti kotisohvalta katseltua dokumenttia köyhyydestä. Tunnen itseni tyhmäksi ja tulee suuri myötätunto thaimaalaista naista kohtaan. Miten kehtaan aina valittaa kaikesta?
Minähän voin matkustaa. On sen verran rahaa, että kykenen ostamaan tuhat euroa maksavan matkan palmujen alle. Toinen tonni kuluu hienosti ravintolassa istuen, tuliaisia ostaen ja pikkureissuja paikan päällä tehden. Kaikki ei voi tehdä niin, kuin minä teen. En osaa arvostaa sitä.
Enkä sitä, että kotona Suomessa voin juoda hanasta puhdasta vettä mielin määrin. En liioin sitä, että minulla on katto pään päällä ja kaikki ihan oikeasti kohdallaan. Valitan vain. Tätä mietin ja saan ahaa-elämyksen. Tavallaan minulla on aina ollut asiat hyvin. Niistä on tullut minulle itseisarvo. En tiedä pahemmasta. Minun muka ruma/kauhea kaksioni, varustettuna puhtaalla hanavedellä ja lämmityksellä voisi olla jollekin helvetin suuri haave ja pelkkä saavuttamaton fantasia.
Kreikassa näen kerran talon. Talo on parhaat päivänsä nähnyt. Talon sisältä raikuu riemu. Siellä pidetään lapselle synttärijuhlia. Paljon naurua ja hyvää oloa kantautuu kaduille asti. Synttärilauluja. Asukkaat ovat köyhiä, näin luulen. Mutta silti. He eivät ole tavallaan köyhiä. Heillä on selkeästi siellä jotain suurempaa kuin mahtava jättitelkkari tai merkkivaatteet. Tästä tulee hyvä mieli, kun kuljen talon ohi, alla laskevan auringon.
Afrikassa näkee myös köyhyyttä. Se järkyttää. Tajuaa taas oman tilanteensa, eikä tee mieli valittaa. Tämä on minulle opetus ja suuri perspektiivi elämään. Risumaja rannalla saa minut miettimään. En asu itse risumajassa, mutta osaan valittamisen taidon. On siis hetki katsoa kaukaisuuteen merelle ja miettiä omaa asennetta. Itseinho on vallitseva tunne. Miten edes kehtaan valittaa. Ja muistan: Se vitun itseisarvo. Minulle kaikki on aina ollut valmista ja helppoa.
Minulla tulee kyynel poskelle kun näen, miten about 2-vuotias lapsi menee sisälle rannan risumajaan. Se laittaa ajattelemaan. Siinä voi miettiä, miten nallekarkit eivät mene tasan.
Tämän kirjoitan Suomessa. Omassa lämpimässä asunossani. Jossa voin juoda määrättömästi puhdasta hanavettä. Ja muistan taas, miten unohdin jo, että mulla on asiat hyvin.
Miksi siis unohdin taas? Vastaus: Se helvetin itseisarvo. Minulla on ollut tavallaan kultalusikka perseessä jo silloin, kuin synnyin. Vaikka mikään Roope-Ankka en ole. Tajusitko pointin? Ei tarvi olla pohatta, että se kallisarvoinen lusikka on siellä ahterissa.
Kuva: oluwasegunonemisi.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna palaa!