Ukko pilvien päällä

Pohdiskelua

 

 

Uskonto ja sen merkitys ovat kiinnostaneet minua aina. Ihan pienestä saakka. Lapsesta asti olen ollut kova kyselemään asioista ja itsepäisesti kyseenalaistanut kaiken, mitä minulle on kerrottu tai opetettu.

Ala-asteen uskonnon tunneilla nostelen paljon kulmiani ja jään pohtimaan Raamattua. Puhuvat käärmeet, halkaistut meret, veden muuttuminen viiniksi ja valaan vatsassa randomisti hengaaminen kuulostavat hieman uskomattomilta jutuilta. Pertti- opettaja on sitä mieltä, että kyselen liian tarkasti asioista. Heh, ei ehkä Pertti vain osannut vastata kysymyksiini. Ihan ymmärrettävää.

Meillä on kotona paljon Mystikaan Maailma- nimisiä kirjoja. Kirjasarjassa käsitellään kaikenlaisia jänniä aiheita, kuten noituutta, ufoja ja muita paranormaaleja ilmiöitä. On meillä Raamattukin, jota lueskelen. Raamattu kuulostaa jo ala-asteella olevan ihmisenalun korviin satukirjalta. Kysyn asiasta Äidiltä. 

Äiti kuivattelee vastalakattuja kynsiään Yves Rocherilta lahjaksi saadussa kynsienkuivaushärvelissä. Kuivuri hurisee ja Äiti sanoo tässä vaiheessa ”Olet, fiksu päästäs. Löydät näihin kysymyksiin vastauksen sitten aikanaan”. Vai niin. Meillä kotona ei tosiaan tuputettu uskontoa, mutta ei sitä kielletykään. Näin aikuisena tuumin asiasta, että ihan hyvä kasvatusmetodi. Toisinkin voisi olla, ottaen huomioon Äitin omat kokemukset uskonnosta. 

Yläasteelle siirtyessä uskonnon ope paasaa Jumalasta ja Jeesuksesta, sekä pöyristyy ja syyllistää minua, kun en ole riparia käynyt. Kerron opelle, että en oikein usko näihin juttuihin. Ope tuijottaa pullonpohjalasiensa takaa hiljaa ja toteaa pettyneenä, ”Vai niin”. Siinä sitä ollaan, porukan petturina. Pakana! Myöhemmin yläasteen jälkeen ope on mielissään, kun käyn korottamassa uskonnon numeroa, päästäkseni lukioon. Ope korottaa ylpeänä uskonnon numeroni vitosesta ysiin. Kehuu kovasti, että hyvin tiedät Jeesus-jutut ja nyt pääsee sitten lukioonkin.

(Korotin uskonnon numeroa vain siksi, että kaikki muut aihealueet olivat mahdottomia. Matikka ei onnistu, Ruotsia vihaan, Liikuntaa ei jaksa ja kaikki muut numerot olivat jo tarpeeksi hyviä.)

Kun on vaikea elämä, ratkaisuja yleensä hakee tilanteen selvittämiseksi sieltä sun täältä. Kun ei omat voimat riitä, saattaa ateistina alkaa yhden tunnin ajaksi uskomaan. Jos sittenkin olisi joku iso herra pilvien päällä, jolta vähän heruis jeesiä. Näpit ristiin ja sitten pyydetään anteeksi, kun ei ole uskonut. Mutta nyt uskon, joten autapa sitten vähän. Mutta ei. Ei heru mitään. Ei tule valaistusta, eikä liioin apua. Tympeää. Jatkossa hävettää hairahdukseni. Mitä sitä nyt höpisemään itseksensä yön pikkutunneilla satuolennoille. Samalla jännittää, että jos päähäni iskee salama tuohtuneelta Jumalalta. Mutta ei iske.

Katson fyysikko Stephen Hawkingsin dokumentin. Se on aivoilleni jumalattoman (heh) vaikeaa sulalteltavaa, koska siinä Hawkings ”todistaa” Jumalan tarpeettomuuden, että oleva maailmankaikkeus voidaan selittää sellaisena kun se on. Matemaattisia kaavoja ja paljon tähtitieteellistä pohdintaa. Aivoni jumittaa. Hawkingsin selityksessä tuntuu olevan paljon ahaa-elämyksiä ja silti en pysty sisäistämään kaikkea. Aihe on vaikea. 

Käsitykseni asioista on sekava. Päädyn kuitenkin ateistista agnostikoksi. Ylikuormittuneet aivoni toteavat, että en ole kerännyt tarpeeksi todisteita puolesta tai vastaan. Nykyään olen ateismiin kallistuva agnostikko. Toisaalta, en tiedä miksi tässä pitäisi määritellä itseään yhtään miksikään?

Vaarini oli kova uskon mies. Vähän liiankin. Aikuisiällä Äitini vihdoin kertoo miten kurjaa oli lapsuus vahvasti uskonnollisessa perheessä. Selkään saattoi tulla, milloin mistäkin syystä. Mutta ei sillä väliä, kunhan muistetaan olla Herralle uskollisia. Herran nuhteessa on ihmisen hyvä olla! Vai onko? Äitini ei voi sietää mitään uskontoon liittyvää horinaa, eikä varsinkaan usko mihinkään pilvien päällä hengaavaan tyyppiin. Perustelu oli aikoinaan ytimekäs ja yksinkertainen. ”Ei mun elämä ois ollu näin rankkaa, jos joku Jumala olis olemassa. Ja jos se onkin, niin on ihan sairas tyyppi sitten”.  Ihan kelpo toteamus, pakko myöntää. Samaistun.

Myöhemmällä iällä ymmärrän antaa Äidille pisteet, siitä, että sain itse muodostaa mielipiteeni näistä asioista. Asia olisi voinut olla ihan toisin. Raivopäistä uskonnon kieltämistä traumoista johtuen, tai sitten kovaa paasaamista siitä, että Jumalaa ei sovi kieltää, sekin traumoista johtuen. Thanks, Mom!

Uskovaisten kanssa on mielenkiintoista ja turhauttavaa puhua näistä asioista. Juuri kun olen pääsemässä hellittämättömään niskaotteeseen, uskovaiset toteavat, että ei halua jatkaa keskustelua. Kerrassaan raivostuttavaa. Dinosaurukset ja maapallon ikä ovat näitä aiheita, joita Jeesuslaiset kavahtavat. Kun mainitsen radiohiiliajoituksen, sekä dinosaurusten fossiilit, keskustelu yleensä päättyy. Toteavat vain, että toivottavasti sinäkin löydät valon sydämeesi. Tässä vaiheessa tekee aina mieli tarttua rinnuksista kiinni ja todeta ”Älä nyt hihhuli katoa mihinkään, vaan keskustellaan asia loppuu!”. Mutta ei. 

Kerran olen päässyt siihen asti keskusteluissa, että kaikki tieteellisesti todistetut neandertali-ihmiset, maapallon ikä, sun muu evoluutio on vain salaliittoteoriaa. Tämän he myös tietävät kertoa, että dinosaurusten luut ovat Jumalan luoma juttu. Se on keino koetella ihmisen uskoa Jumalaan. Tämä uskovaisten teoria naurattaa minua ihan julmetusti. Aikamoinen jekkumaakari Hän sitten on. Ei sitten parempaa tekemistä Taivaan ukkelilla ole? Kuten pelastaa Afrikan nälkää näkevät lapset, poistaa köyhyys ja kurjuus. Lopettaa sodat ja ihmisen tuska. Vaikkapa vastailla niihin rukouksiin ja pistää asiat järjestykseen, että meillä olisi täällä parempi olla? Ehei. Jekku-Jumala luo maan alle uskoa koettelevia hirmuliskon luurankoja. Hei oikeesti. 

Saatanan olemassaolollakin paljon näitä epäkohtia selitetään. Vihtahousun analysointi uupui nyt tästä, pitänee kirjoitella hänestäkin sitten erikseen. Punainen iho, sarvet päässä ja tulikuuma atrain kädessä. Luulen saavani aiheesta jonkinlaisen tekstin!

 

Kuva: Lapthrinx.com