Pohdiskelua.
Aloin tänään ajattelemaan lapsen ja aikuisen mieltä.
Tarkalleen ottaen sitä, miten me koemme ja näemme maailman ja elämän
eri-ikäisinä. Ajatus syntyi oikeastaan siitä, kun katselin keskellä mustaa
marraskuuta ympäristöä. Koen sen ankeana ja synkkänä. Mielenkiinnottomana ja
kauheana. Tämä vuodenaika ei todellakaan viritä mielentilaani ainakaan mihinkään
positiiviseen. Mutta joskus ennen on ollut toisin.
Pienenä oli hurjan mahtavaa, kun satoi lumi maahan.
Olihan kivaa kokeilla suksia. Heittää lumipalloja ja rakentaa se maailman
mahtavin lumilinna. Ainoa mikä silloin harmitti, oli Äidin kutsu kotiin. Minä
olisin voinut rakentaa lumilinnaani vaikka yömyöhään asti. Mikään sää ei ollut
silloin joskus liian kylmä. Miten hauskaa oli tuntitolkulla laskea liukurilla ja
pulkalla mäkeä alas. Sitähän aivan odotti, että seuraava päivä tulisi. Voi tehdä
kaikkea jännää, mutta ensin pitäisi malttaa nukkua yön yli!
Tietenkin kesät ovat lapsenmielestäni yhtä mukavia.
Silloin voi rakentaa hienoja puumajoja, leikkiä vesisotaa ja olla ihanan vähissä
vaatteissa. Nyt ei tehdä lumilinnoja, mutta hiekkalinnoja sitten. Kesällä odotan
talvea ja talvella kesää. Lapsen mieli on innokas. Keväällä tekee mieli mennä
hiustenkuivaajan kanssa ulos, hoputtaa kesän tulemista. Loppusyksystä on kiva
katsella ikkunasta pihalle, joko ensilumi tulisi? Tämän kaiken muistan lapsena
ajatelleeni useita kertoja. Niin pieni ja innokas. Sen suurempia ajattelematta.
Se oli minun lapsenmieleni.
Tätä kirjoittaessani jäin oikeastaan pohtimaan sitä,
että koska kaikki muuttuu? Mikä on se vaihe, kun lapsenmieli katoaa jonnekkin
saavuttamattomiin ja tilalle tulee -liian tiedostava- nuoren aikuisen mieli.
Onko se vain eräs päivä talvella, kun olen pulkkamäessä, ja ei enää saa sitä
riemua? Vai se yksi ainoa kesä, kun tuntuu, että hiekkalinnan tekeminen ei anna
enää sitä mieletöntä riemua? Tapahtuuko se vain pikkuhiljaa? Hymy alkaa
hyytymään ja elämän vaatimukset kaivautumaan sinne viattoman lapsenmieleen? Ei
minulla ole vastausta. En muista tarkalleen sitä päivää, koska lapsenmieleni
hautautui ja tilalle kasvoi aikuisuuteen matkaava minä.
Ja juuri kun luulin kirjoittavani järkevää pohdintaa,
tajusin, että ei. Tätä kirjoittaa masentunut ihminen. Kyllähän aikuisetkin
käyvät laskettelemassa. Aikuinenkin voi löytää sen lapsenmielensä, joka meillä
on aina ollutkin. Aikuinenkin voi innostua rakentamaan puumajoja keskikesällä,
luultavasti lastensa kanssa. Jos joku aikuinen yksin rakentaa puumajaa metsässä,
se on aika outoa meidän ihmisten mielestä. Yleensä edellä mainitut ovat
mielenterveysongelmaisia*. Tai sitten haluavat vain saada vielä kerran sen
kosketuksen kaukaiseen viattomuuteen. Onnelliseen lapsenmieleensä. Minä
haluaisin löytää oman lapsenmieleni takaisin. Sen riemun ja huolettomuuden
tunnen.
(*Kuvittele myös aikuinen mies lumikinoksen äärellä
hiustenkuivaajan kanssa, vähän innostuneesti kikattelemassa. Valkotakkiset
olisivat paikalla hyvinkin nopeasti. Lapselle tällainen sallittaisiin ja päälle
voivoteltaisiin, että onpa se niin hellyttävä. 10-vuotiaana supersöpö, 20-vuotta
eteenpäin ja tuomio olisi ”Voi onpa se sekaisin päästään”.)
Ehkä se on elämä itsessään, johon havahdumme. Se, joka
vie monilta sen lapsenmielen pois. Alkaa stressi ja huoli. Rahan perässä
konttaaminen. Lapsenmieli ei mieti laskuja, ei liioin vuokranmaksua. Lapsenmieli
ei mieti etukäteen läheisen kuolemaa. Lapsenmieli on innostunut ja toiveikas.
Yleistän, mutta näin -onneksi- useimmiten.
Kävin loppusyksystä mökillä ystävieni kanssa.
37-vuotiaana katson isoa hiekkakasaa ja kasan ympärillä olevia leluja.
Hiekkasanko ja lapio. Ne ovat jotenkin kutsuvia. Jos vielä kerran, näinkin
vanhana kokeilisin?
Höpsöltä tuntuu tavoitella pientä minua, mutta ainahan
se sisälläni on kuitenkin. Pieni ja suuri minä innostumme tekemään
yksinkertaisen hiekkalinnan. Siinä se nyt sitten on. Ehkä jokin pieni pala
lapsenmieltäni tekee sen, että innostun koristelemaan hiekkalinnan kuivuneilla
heinillä ja lehdillä. Ihan kuin silloin, kun 10-vuotiaana tökkäsin kurtturuusun
kukinnon, silloisen hiekkalinnan kupeelle koristeeksi.
Niin wannabe- (If you wanna be my lover) syvällinen
pohdinta. Jonka joku tylsä, paljon opiskellut neurologi/aivotutkija kuittaisi
lauseella: Aivot kehittyvät ja tiedostavat enemmän. Siitä se johtuu. Miten
tylsää.
Kuva: Freevector.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Anna palaa!